ROTUTIETOA

Rotumääritelmä
Australiankarjakoiran käyttö ja luonne
Rakenne ja ulkonäkö
Terveys ja perinnölliset sairaudet
Australiankarjakoiran historiaa

Australiankarjakoiran käyttö ja luonne

Australiankarjakoira on vaativa työ- ja harrastuskoira. Energinen ja temperamenttinen karjakoira vaatii omistajaltaan paljon aikaa. Toimettomana se turhautuu, ja sen käytökseen saattaa ilmaantua ei-toivottuja piirteitä. Se tarvitsee paljon liikuntaa, mutta myös aktivointia ja aivojumppaa. Jotta sen parhaat ominaisuudet tulevat esille, se on ehdottomasti koulutettava. Rotu on kehitetty ajavaksi nautapaimeneksi, ja karjiksia työskentelee monissa maissa korvaamattomina apulaisina karjatiloilla. Australiankarjakoira joka ei pääse toteuttamaan itseään työkoirana karjatilalla, tarvitsee päivittäistä aktivointia ja sopiikin erittäin hyvin harrastuskoiraksi. Karjiksen kanssa voi harrastaa lähes mitä tahansa lajia, ja australiankarjakoirat ovat harrastaneet menestyksekkäästi mm. tokoa, vepeä, rally-tokoa ja koiratanssia. Australiankarjakoira on myös mainio palveluskoira ja rodulla onkin oikeus kilpailla palveluskoirakokeissa, joissa lajeina ovat jälki, haku, etsintä, viesti ja suojelu sekä myös pelastuskoirakokeiden lajeissa kuten pelastushaku, -jälki ja raunio sekä näihin kuuluva ketteryys- ja tottelevaisuuskoe.
Australiankarjakoira on luonteeltaan aktiivinen ja perheelleen omistautunut, ja rodussa esiintyy myös terävyyttä, pidättyväisyyttä vieraita ihmisiä kohtaan sekä vahtiviettisyyttä rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaisesti. Karjis ei välttämättä aikuisena tule toimeen vieraiden koirien kanssa, ja sen sosiaalistamiseen sekä koulutukseen on näistä syistä syytä panostaa. Australiankarjakoira on erittäin valpas, ja kykenee nopeisiin ja äkkinäisiin liikkeisiin sekä päätöksiin. Se ei saa osoittaa lyhytjännitteisyyttä eikä saa myöskään olla välinpitämätön tai apaattinen, pelokas tai hermostunut. Australiankarjakoira on nopea oppimaan, ja se osaa usein hyödyntää menestyksekkäästi esimerkiksi mallioppimista.

Rakenne ja ulkonäkö

Australiankarjakoira on keskikokoinen, lihaksikas ja vahva rotu. Sen rungon pituuden tulee olla rintalastan kärjestä istuinluun kärkeen mitattuna suurempi kuin säkäkorkeus suhteessa 10:9. Karjiksella on vahva kallo, pystyt ja valppaasti liikkuvat korvat sekä keskikokoiset silmät. Kuono on keskimittainen, voimakas ja kirsu on musta. Rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaisesti on tärkeää, että karjiksella on terve purenta, vahvat hampaat eikä hammaspuutoksia. Häntä on tuuheakarvainen ja kiinnittynyt melko alas ulottuen noin kintereeseen saakka. Rotumääritelmän mukainen säkä on nartuilla 43-48cm ja uroksilla 46-51cm.
Australiankarjakoiran liikeiden tulee olla sopusuhtaisia ja etu- ja takapään liikkeiden harmoniassa keskenään. Karjis ei saa olla niin lihaksikas, että lapojen liike häiriintyy etuosan ollessa liian raskas.

Australiankarjakoiria on kahden värisiä, sinisiä (blue speckled ja blue mottled) ja punaisia (red speckled). Speckled koirilla merkit ovat sallittuja päässä, mutta epätoivottuja rungossa. Sinisillä koirilla voi olla tan-värisiä merkkejä raajoissa, päässä ja rinnassa, ja tällöin toivottavaa olisi, että tan-merkit olisivat symmetriset.

Terveys ja perinnölliset sairaudet

Australiankarjakoiran voidaan katsoa olevan perusterve rotu, vaikka rodulla on PEVISAan sisällytettyjä tutkimuspakkoja. PEVISAssa eli perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmassa asetetaan koirien jalostukselle tavoitteita, jotta rotu pysyy elinvoimaisena ja terveenä. Karjisten PEVISA vaatii tulokset silmätutkimuksesta sekä lonkka- ja kyynärkuvauksesta ja 2017 alkaen myös selkäkuvauksesta.

Australiankarjakoirilla esiintyy synnynnäistä kuuroutta, jonka vuoksi pentujen kuulot testataan ennen luovutusta uuteen kotiin. Rodussa esiintyy myös spondyloosia ja PRA-silmäsairauksia (verkkokalvoa rappeuttavat sairaudet) ja linssiluksaatiota (PLL).

Lue lisää perinnöllisistä sairauksista.


Australiankarjakoiran historiaa

1800-luvulla Australiassa havaittiin, että perinteiset paimenkoirat eivät kyenneet selviytymään kovasta työstä äärimmäisissä olosuhteissa. Tilat olivat valtavia sekä vaikeasti käsiteltävän karjan ajo kaupunkeihin oli erittäin vaativaa. Niinpä ainoa ratkaisu oli kehittää rotu, joka kykenisi kyseiseen työhön.
Noin 1840 Thomas Hall risteytti kaksi lyhytkarvaista blue merle collieta dingon kanssa. Nämä risteytykset kykenivät käsittelemään villiä karjaa kestävyytensä ja voimakkuutensa ansiosta. Koirat kykenivät kulkemaan tuhansia maileja karun maan äärimmäisissä olosuhteissa. Ne paimensivat kuten dingo; hiipivät hiljaa karjan taakse ja purivat. Koirat olivat joko sinisiä tai punaisia. Thomas Hall jatkoi rodun kehittämistä 30 vuotta. Tämän lisäksi tehtiin myös risteytyksiä dalmatialaisen kanssa, minkä sanotaan tuoneen karjakoiriin rakkauden hevosia kohtaan. Lisäksi taipumus omaisuuden vartiointiin kasvoi. Myös muita rotuja on tiettävästi käytetty karjakoiraa kehitettäessä, mutta niiden osuudesta nykyisen kannan ominaisuuksiin ollaan rodun kotimaassakin eri mieltä.

Timmin’s biter

Tämä suku on ensimmäisiä karjakoirasukuja Australiassa. Suku syntyi, kun karjanajaja Timmins risteytti smithfield-koiria dingon kanssa. Smithfield oli hännätön, paksuturkkinen, luppakorvainen, väriltään musta valkoisella merkillä, joka alkoi päästä leviten alas etuosaan. Se oli kömpelö koira, joka haukkui liikaa ja kärsi kuumuudesta. Risteytyksillä villikoira dingon kanssa saatiin aikaan kestävämpiä, ketterämpiä koiria, jotka työskentelivät hiljaa ja olivat kovia kinnertämään.

Hall’n heeler

Thomas Hall toi noin 1840 kaksi lyhytkarvaista blue merle collieta Hunter Valleyhyn New Shout Walesiin. Colliet olivat tyydyttäviä karjakoiria mutta ne haukkuivat liikaa ja pyrkivät menemään karjan eteen. Parantaakseen collieiden paimennusominaisuuksia Australian oloihin hän risteytti ne kesyn dingon kanssa ja sai aikaan koiria, jotka pystyivät käsittelemään villiä karjaa ja kulkemaan tuhansia maileja karun maan äärimmäisissä olosuhteissa kestävyytensä ja voimakkuutensa ansiosta. Ne paimensivat dingon tyylillä; hiipivät hiljaa karjan taakse ja purivat. Koirat olivat väriltään sinisiä tai punaisia. Hall’n heelerit olivat laajasti tunnettuja karjanajajien ja kasvattajien keskuudessa ja Sydneyssä rodulla oli ”ei koskaan tule parempaa karjakoiraa” titteli. Näitä koiria kasvattivat, paitsi Thomas Hall myös hyvin tunnettu karjanajaja suku Timmins. Queenslandissa Georg Elliot kokeili myös collien ja dingon risteytyksiä ja tuotti muutaman erinomaisen työkoiran. Hall jatkoi rodun kokeellista kasvatustyötä kuolemaansa 1870 saakka. Koirat tunnettiin myös nimillä blue heeler ja Queensland heeler.

Australiankarjakoira on kehittynyt useammista australialaisista karjanajajakoirista, joihin on jossain vaiheessa kokeiltu myös dalmatialaista, jolloin saatiin koirissa esiin rakkaus hevosia kohtaan sekä vartiointivaistot omaisuutta kohtaan. Lisäksi australiankarjakoiran kehitykseen on vaikuttanut bullterrieriristeytys, jonka myötä saatiin rohkeampia ja kivunsietokykyisempiä koiria.

Tavoitteena oli saada rohkea, kestävä, sitkeä, vastustuskykyinen, Australian karjuja oloja ja ilmastoa sietävä karjakoira, joka kykeni käsittelemään villejä, isoja karjalaumoja. Koiran piti olla älykäs ja hallittavissa oleva. Se ei saanut haukkua paimentaessaan vaan sen piti hiipiä hiljaa karjan taakse ja paimentaa sitä puremalla. Sen tuli suhtautua pelottomasti isoon villiin karjaan ja kyetä ketterästi väistelemään eläinten potkuja ja teräviä sarvia. Lisäksi sen piti puolustaa isäntäväkensä omaisuutta.

Robert Kalenskin kirjoittaman ensimmäisen rotumääritelmän hyväksyi Cattle and Sheepdog Club of Australia 1903. Australian National Kennel Council hyväksyi rotumääritelmän virallisesti 1963. FCI hyväksyi rotumääritelmän 18.11.1985. Suomen Kennelliitto hyväksyi suomenkielisen käännöksen 8.3.1989.

Suomen australiankarjakoirakanta

Ensimmäisen australiankarjakoiran toi Suomeen Paula Riekki vuonna 1984 Ligras kennelistä Ruotsista ja ensimmäinen pentue syntyi Paulan Cranefield’s kenneliin 1985. Alussa koiria tuotiin pääsääntöisesti Ruotsista lisää ja niillä tehtiin erittäin ahtaitakin sisäsiitoksia. Myöhemmin koiria tuotiin myös Australiasta, Kanadasta, Saksasta ja USA:sta, mikä levensi huomattavasti jalostuspohjaa ja antoi mahdollisuuden ulkosiitospentueille. Tasaisen tuonnin ja valveutuneen kasvattajakunnan ansiosta nykyisin ei ahtaita sisäsiitospentueita ole juuri tehty. Uusia tuonteja kaivataan kuitenkin jatkuvasti geenipohjan laajentamiseksi.

Australiankarjakoirakanta maailmalla

Australiassa ja Uudessa Seelannissa rotu on yksi suosituimmista ja USA:ssakin australiankarjakoiria rekisteröidään yli 1000 vuodessa.
Euroopan Unionin alueella on lukumäärällisesti eniten australiankarjakoiria Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana myös monissa muissa maissa karjakoirakannat ovat kasvaneet useiden kymmenien koirien vuosivauhtia.